sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Viimenen päivä kotona

Viimenen päivä. Fiilis on ollu vaikee ja tyhjä. Oon itkeny paljon, mua pelottaa. Joulumusa lievittää ahistusta, mutta on se silti kokoajan läsnä. Ja ku ahistaa, en pysty oikeen syömään, joten nälkä on vaivannu ja paljon oon vähennelly ruuista. Eniten pelottaa varmaan sen takia ku ei yhtään yhtään tiijä mitä tapahtuu tai millasta siellä on. On vaikee valmistautua tuntemattomaan. Miltä siellä näyttää, millasta se ruoka on, onko siellä yhtä vaikee syyä, saanko oman huoneen ja onko siellä omat vessat, pystynkö olemaan itkemättä (ees osan päivästä), kui usein Lauri saa tulla käymään, oonko unohtanu pakata jotai oleellista?

Haluisin vaan levätä. Lukea ja nukkua. Kotona.
Mut sinne sitä ollaan menossa. Aamupala kotona ja menoks.

Ainii, ootteko lukenu Stephen Kingin kirjoja? Mää lainasin eilen Uinu uinu lemmikkini ja oon nyt lukenu vajaa 100 sivua, vaikuttaa mielenkiintoselta. Joten aattelinki että jos joku siellä ruudun toisellanpuolella on lukenu Kingiä/muita samantyylisiä nii suositelkaa! Oikeestaan kaikki hyviä kirjoja saa suositella :) Aijon selvitä osaston lukemalla, kerranki on aikaa. Toivottavasti.

Ihme postaus taas kerran. Ei järjen häivää. Mut ei mun elämässä oo.  Hyvää adventtisunnuntaita ja alkavaa viikkoa everybody (te kaikki kolme :D)!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Maanantaina osastolle

Ei valinnanvaraa. Uutinen täysin puskista, nyt se sitten on eessä. Sitä tietää että se osasto on uhka muttei sitä tajua että NYT. Oikeesti ne ois pistäny mut sinne jo tänään, viimestään huomenna, mutta se paikka on täynnä maanantaihin asti.

Shokki. Miks mää? Miks nyt? Vittu miks minä!? Ensimmäinen reaktio oli EI. Ei ei ei en mee, en varmana mee. Sanoivat ettei valinnanvaraa. Joko meet tai pakkohoito.

Nyt oon kotona. Puhunu äitin kans, Laurin kans, isin kans. Käytännönasioista, opiskeluasioista. Puhunu, käyny läpi, totutellu ajatukseen. Ainaki kolmeviikkoa pois kotoa. Muutan pois kotoa, enpä vuosi sitten kuvitellu että mun "eka oma kämppä" ois OYSin psykiatrinen osasto :D Nyt olo on ihan hyvä. Parempi mennä, parantua kerralla kunnolla ja jatkaa elämää.

En ois ikinä uskonu. Minä, psykiatrisella osastolla. Mutta totta se on, maanantaina siis edessä sinne siirtyminen hetkeks. Että hyvää joulunodotusta vaan itse kullekkin!
Kirjottelen jotain järkevää huomenna tai joskus, nyt päässä liikaa ajatuksia, liikaa nutridrinkkiä, kaikki tuntuu epätodelliselta.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Tavallista ruokaa?

Koen tarvetta kirjoittaa, aiheet pyörii mielessä mutta teksti ei tule. Paino mietityttää, sillä tänään oli punnitus. En saa enää nähä mun painoa, enkä toisaalta haluaiskaan, mutta tietämättömyys on myös tuskaa. Tiijän kuitenki että jos tietäisin sen painon, nousun tai laskun, se sais mut syömään vähemmän. Ristiriitasta, koska söisin vähemmän vaikka paino ois laskenu, mutta kuitenki oisin pettynyt jos se ois laskenu. Vai oisinko sittenkään, sanonko vaan niin?

Joskus musta tuntuu niin kaksnaamaselta. Sanon kaikille että "juu en saa ostaa liian tiukkoja vaatteita että on sitte kasvuvaraa" ja "sitte ku paino on noussu nii tietenki pitää tehä sitä ja tätä" mutta en oikeesti tee MITÄÄN painonnoston eteen. En vaan kykene siihen. Sairaus hallitsee mun elämää ihan supervoimakkaasti ja vaikka voisin syyä käytännössä mitä haluan, syön edelleen niitä kuivia laihisruokiani ja väitän nauttivani niistä. Oi ku tykkään keitetystä parsakaalista ja kalkkunaleikkeleestä kurkulla ja tomaatilla. Öö enkä tykkää. Tykkään mausteisesta ruuasta, suklaasta, kiinalaisesta, tortilloista, perunamuusista ja lihapullista, paahetuista ruispaloista vihreellä turunmaa-juustolla ja oivariinilla, grillatuista kananvartaista. Valkosipuliset uunikasvikset ja uunilohi, ah. Nuo kaikki on sellasia ruokia mitä haluaisin pystyä syömään. Aika tavallisia ruokia ne on aina meijän perheessä ainaki ollu, koska tehään (tehtiin) paljon etnisiä ruokia itte kotona eikä aina vaan takeawayta.

Osa musta sanoo että mikset sitten vaan ala syömään niitä? Oiski niin helppoa. Sitten tulee ajatus että miksei se vaan olis niin helppoa? Kaikkien noitten ruokien syöminen kuuluu käsittääkseni normaaliin elämään, jos vaan niin haluaa. En mää olis millään tavalla epänormaali tai erottuva jos alkasin vaan herkuttelemaan kerran pari viikkoon suklaapatukalla, tai hommaisin vaikka suklajoulukalenterin ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Tai söisin grillattuja kananvartaita tai perunamuusia. Tai MAMA's nuudeleita!

Berliininmatka lähestyy, samoin joulu. Oon elätelly toiveita normaalista joulusta, että jaksaisin syyä kunnon jouluaterian, ahistumatta, herkutella mun lemppari joulusuklaalla ja nauttia siitä fiiliksestä kun kalorit ei kertois minkä kohan porkkanalaatikosta saat ottaa lautasenreunalle jottei se saastuta muita ruokia. Berliiniin en ees pääse jos oon liian huonossa kunnossa, mutta en tarkkaan tiijä mikä se liian huono kunto on. Osastolla en sillon kuitenkaan voi olla koska koko osasto on sillon joululomalla. Uskon että tohon asiaan tulee joku selvyys 3. pvä ku mulla on OYSin arviointijakson palautteenanto. Se jännittää, en oo pystyny syömään ees starttia kotona joten osastolla ne varmaan mua uhkaa, tai "suosittelee".

Mutta iloisempiin aiheisiin, Lauri pääsi eilen inssin läpi! Se tulee tänne puol ykstoista ja lupas kuskata mut sitte fyssarille. Ootan sitä fyssarikäyntiä, koska pääsen sinne vaan rauhottuu, lepäämään, avautuun ja vaikka nukkumaan tunniksi jos niikseen tulee. + se fyssari on aivan ihana ihminen :) Mullei myöskään oo tänään koulua, eikä oo Laurillakaan.

Viikonloppuna siivosin mun huonetta varmaan 10 tuntia yhteensä (joo se oli ihan kamalassa kunnossa) ja äiti kävi ostaan mulle Haaparannan IKEAsta lipaston, joka sunnuntaina ja eilen koottiin. Eilen illalla sit alotin sisustelemaan tota huonetta joulua varten ja se on nyt jo tosi kiva. Vielä pitäs viiä remonttipahveja vähä pois ja jotain juttuja järkkäillä hyllyille muttei enää mitään isoa. Menipä turhaksi selittelyksi :D Toivottavasti eksytte kommentoimaan ja hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Syömisen sietämätön vaikeus

 Ruoka, ruokavalio, ateriasuunnitelma, dietti, bulkki, herkku, hifistely, kiristely. Fitness on 80% ruokavaliota ja vain 20% treenausta.
Kalorit, lihasmassa, peruskulutus, tarpeeksi, liikaa, liian vähän.
Syömisestä ja ruokailusta on tehty mun mielestä ihan järkyttävän vaikeeta ja monimutkasta. Voin rehellisesti sanoa että toi on yks syy minkä takia sairastuin.

Puolitoista vuotta sitten keväällä painoin noin 70-72 kiloa. Olin siihen mennessä laihduttanu vajaa 20 kiloa (pahimmillaan painoin 89kg) ruokavaliota maltillisesti muuttamalla, eli karsin hiilareita ja lisäämällä liikuntaa, suurimmaksi osaksi kahvakuulausta. Sillon keväällä sitten uskaltauduin ekaa kertaa kuntosalille ja rakastuin! Tuloksia tuli, rauta kasvoi ja tyttö kutistui. Treenimäärät nousi sitä myötä kun innostus vain lisääntyi ja aloin treenata yhdessä poikaystäväni kanssa. Lukion kakosvuoden eli viimevuoden treenasin noin 5-7 krt viikkoon salilla ja sen lisäksi poljin kotona spinningiä, tein erilaisia HIIT-harjotuksia, kiertoharjottelua, lenkkeilin, elin täydellisessä treenihuumassa. Tuntui että oon löytäny oman paikkani ja juttuni tässä maailmassa ja fitneksestä muotoutui suuri osa mun identiteettiä. Olin se tyttö joka eli ja hengitti treeniä, paistettua kanaa ja herkkukieltoja. Olin oikeesti tosi onnellinen mutta kyllähän ruokailut rajoitti jo sillon mun elämää, esimerkiks ravintolakäynnit ja tyttöjen herkutteluiltamat oli vaikeita ja stressaavia: repsahanko, voinko, paisunko mää nyt sit heti, lähteekö käsistä?

Tämän vuoden alkukeväällä alotin kesäkiristelydietin. Sen tarkotus oli olla sellanen pieni ja viimeistelevä, viimeset rasvat pois. Paino oli sillon about 54 kiloa. Rajotin kalorit 1700:taan ja löysin kalorien laskennan ihmeellisen maailman kaikessa kauneudessaan ja kamaluudessaan. Pikkuhiljaa tuo sallittujen kalorien raja laski, laski laskemistaan. Loppukevääseen mennessä elämä pyöri täysin syömisten, kalorien ja kulutuksen ympärillä, muu elämä jäi erittäin vähälle. Kesä oli treenausta mutta vähevissä määrin, sillä voimat oli yksinkertaisesti niin vähissä. Tiesin syömisen olevan mulle ongelma.
Elokuussa kerroin tilaanteesta itkien äitille. Se otti sen ihanasti ja pääsinkin heti hoitoon ODL:lle. Se hoito ei kuitenkaan tuntunu toimivan, paino laski laskemistaan ja se makso ihan kauheena! Pyysin tk:n lääkäriä kirjottamaan mulle lähetteen OYSille ja muutaman mutkan ja puhelun jälkeen sinne lopulta pääsinkin. Siellä hoito on mulle paljon sopivampaa, mutta paino on silti vaan laskenu kokoajan ja jos se jatkuu samalla tavalla nii oon kuulemma osastolla ennen ku vuosi vaihtuu, mikä on hemmetin pelottavaa. Taistelen viimeseen asti kotona ennen ku mun täytyy sinne mennä.
Motivaatiota syömiseen silti löytyy, koska tilanne on jo niin huono. Ei oo muuta vaihtoehtoa kuin syyä ja tiijän sen ja aijon oikeesti tehä kaikkeni että painonlasku pysähtyis ja se lähtis myös nousuun!

Lupaan lisäillä kuvia musta eri vaiheissa heti ku saan kuvien lisäyksen toimimaan, koska nää postaukset on maailman tylsimpiä tällei ilman kuvia :D

perjantai 21. marraskuuta 2014

Vähän minusta ja tästä päivästä



Hei vain!
Kai tiedät, kuinka vaikeeta kaikki on aina alottaa? Pätee näköjään myös bloggaamiseen!

Voisin näin alkuun kertoa jotain ittestäni. Oon tosiaan pohojosen tyttösiä, Oulun seudulla koko elämäni asustellut. 18-vuotias abi, haaveina joko lääkis tai luonnontieteiden tiedekunta Oulun yliopistossa. Tytär, sisko, tyttöystävä, muusikko, halutessaan itsepäinen junttura ja toivoton teeaddikti.

Mutta se syy miksi tämän blogin vihdoin perustin on syömishäiriö. Tarkemmin anoreksia. Oireiluni alkuajankohtaa on vaikea määrittää, mutta syöminen on hallinut elämääni enemmän tai vähemmän viidestä kolmeen vuotta. Historiastani lupaan ja aijon kirjotella tulevaisuudessa paljon, sillä uskon että menneisyyden ymmärtäminen on avain valoisampaan tulevaisuuteen. Ja sinne tämä hämmentynyt tyttönen on matkalla; kohti valoisampaa tulevaisuutta, vapaaksi anoreksian rajoista, ahdistuksesta ja säännöistä. Päivä kerrallaan mutta positiivisiin asioihin vakaasti keskittyen. Tervetuloa seuraamaan matkaani!

Ja sitten tähän päivään. Meillä on koulussa koeviikko ja mulla ei ollu muuta koulua ku yhteiskuntaopin valmistava tunti. Enää yks koe ja koeviikko on ohi! Ihanaa, mutta toisaalta pelottava koska lukion (toivottavasti) viimenen jakso alkaa ja sitten ois kirjotukset. Hui!
Aamulla mulla oli psykofysioterapeutti OYSillä. Oon tosiaan hoidossa Oulun yliopistollisessa sairaalassa syömishäiriöklinikalla. TAT ja EDI ja jotain sellasta. Niistäkin postausta tulevaisuudessa, mutta tänään tosiaan oli fyssari. Se terapeutti on ihan tosi mukava ja ihana. Tehtiin kehonkuvakysely sillein että menin makaamaan semmoselle matolle, tyyny pään alle ja huopa päälle niin että oli mahd hyvä olla. Se kyseli kaikkea "Millaisena koet alaraajasi?" Ja "Miltä sinun ja maton kosketuspinta tuntuu?" yms, joihinki oli tosi vaikee vastata. Sitten se kyseli väsymyksestä ja siitä osaanko rentoutua. Siihen asti se oli ollu kuitenki aika helppoa mutta sit ku tultiin siihen väsymykseen nii murruin ihan kokonaan. Aloin vaan itkeen koska jotenki ne tunteet tuli niin voimalla päin.

Epätoivo, väsymys, yksinäisyys.

Pikkuhiljaa rauhotuin mutta se kokemus olin jotain ihan hullua. Tajusin kuinka kireellä oikeesti oon. Kyllähän mää sen tiedän etten pysty rentoutua koska alan heti itkeen. Sovittiin ensviikolle aika jollon meen sinne vaan harjotteleen rentoutumista ja lepäämään.

Syomisistä vielä sen verran että yritän tällähetkellä noudattaa OYSin starttilistaa, jossa on 1400kcal. Se on ollu mulla nyt viimeviikon tiistaista mut en oo yhtenäkään päivänä saanu niitä kaikki syötyä. Tänään syömiset on menny ehkä vähän huonommin ku eilen. Huomenna kirjotan tosta ateriasuunnitelmasta ja syömisistä enemmän :)

Siinä vähän alkua musta, nyt poikaystävälle, moikkismoi! :)

(Kuvien lisäys ei valitettavasti onnistu, argh!)