keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

10 random asiaa mitä et minusta tiennyt

1. Oon soittanut poikkihuilua 11 ja saksofonia 8 vuotta. En silti liiempiä välitä kummankaan soittimen soittamisesta.

2. Lauri on mun ensimmäinen (ja toivonmukaan viimeinen) poikaystävä.

3. Teininä vihasin liikuntaa ja häpesin itteäni liikuntatunneilla

Ninkui voi ehkä huomata.. (Herranjestas kauhee tää kuva :'D)

4. Haluaisin naimisiin ja saada lapsia suht nuorena.

5. Mutta silti haaveena on päästä lääkikseen ja opiskella pitkään. Tooisaalta en lääkikseenpääsymahdollisuuksiini liiemmin usko..

6. Oon erittäin huono valehtelija.

7. Jostain syystä mua nolottaa pyytää kavereita kaffelle tms. vaikka haluaisin nähä heitä enemmän ja nautin heidän seurasta.

8. Ala- ja yläasteella olin enemmän koulukiusaaja kuin kiusattu (kaikki jotka kokevat että oon heitä kiusannu, pyydän vilpittömästi anteeksi!)

9. Mun musikkimaku on muuttunu tosi paljon vuosien varrella Shakirasta, Green Dayn ja Black eyes peasin kautta Amy Winehouseen, näin muutamia mainitakseni.

10. Haluaisin kuulua johonki uskontokuntaan ja uskoa johonki määritellyn uskonnon jumalaan, mutten etsimisenkään jälkeen yksinkertaisesti oo löytäny itelleni sopivaa. Niimpä määrittelen olevani jonkulainen hengellinen ateisti.

Tämän näkösenä sitä tuli tänään pyörittyä; kouluun, salille, hieronta ja kaffet kullan kans :)



maanantai 27. huhtikuuta 2015

Blogin kohtalo mietityttää + kuulumisia

Tää on varmaan normaalia kaikille, jotka on pitäny ns. "sairastamisblogia". Koska mun sairaudestahan tää blogi on kertonu, sen vaiheista ja vaikeuksista. Mutta nyt ku oon siinä tilanteessa että sairaus näyttelee aika pientä osaa mun elämässä, on jotenki vaikee miettiä mitä kaikkea haluan tänne kirjottaa.
  On kaks vahtoehtoa: lopettaa kokonaan tai tehä tästä enemmän lifestyle-tyyppinen blogi. Itteä miellyttää tuo kakkosvaihtoehto enemmän mutta heti tulee sellanen fiilis että kun ei ketään kiinnosta :D Itteäni vartenhan mää tätä kirjotan mut pakko myöntää että kyllä se on vähän tyhmää kirjotella jos kukaan ei lue. Mut sit toisaalta kun mun elämä on tavallista, nuoren naisen semitylsää elämää, mitä nyt ruoka ja syöminen (ja sen vaikeus) näyttelee aika isoa osaa. Toisaalta toisaalta, tykkään pohtia kaikenlaista ja tekisinki varmasti paljon pohtivia ja kantaaottavia postauksia, niinku tähänki asti.

Mitäs ootte mieltä? Täytyy vielä mietiskellä mut jotenki musta tuntuu etten mää tätä pysty lopettaan vielä :D

Välipala ja Grimm ♡

Kuulumisia sen verran että kirppareilla on tullu käytyä paljon, Oulussa on kivoja kirppareita joista mun lempparit on ehottomasti Palje ja Secon Hand Store. Viime lauantaina oli Ouluhallissa suurkirppistapahtuma jossa käytiin Laurin kans pyörimässä ja mukaan tarttui Zaran paita 2€, H&Mn pitkä perustoppi 0,5€ ja Parisuhdepeli jota eilen jo testailtiin ja tuomittiin oikeenki hauskaksi ajanvietteeksi. Paljeelta löysin perjantaina valkoset Converset kolmella eurolla, ja lyhyen harjailu- ja teippailusessioiden jälkeen näistä tuli tosi hyvät! (Oon käytettyjen tenskujen fani, ei saa kiiltää liikaa ;))



Lauantaina kärpät voitti mestaruuden ja mun on pakko mainita se koska oon kärppätyttö by heart, mini-ihmisestä asti isin kans pelejä kiertäny. Torille en jaksanu lähtee kun lauantai-illan sali veti musta kaaaikki mehut, mavesin 40kg kasin sarjoja (kutostoiston enkka tais olla jotai 90kgn luokkaa parhaimmillaan, joten pikkuhiljaa) ja pumppailin selkää ja olkapäitä.

Nyt salille jee, hyvää maanantaita kaikille! ♡


torstai 23. huhtikuuta 2015

Not all fun and games

Mää tiedän, että mun tämänhetkisistä teksteistä saa sellasen kuvan, niinku kaikki menis vaan hyvin. Että oisin joku uskomaton sankaritarina jolle parantuminen on helppoa ja arki aina hauskaa. No täähän ei oo täysin totta.
Tiedän myös, että saatan monelle olla todiste siitä, että tästä sairaudesta voi nousta. Ja niinhän tästä voikin, mutta on se piru vie aivan helvetin vaikeeta ajoittain.
Eilen psykologilla puhuttiin sairauden äänestä taas. Psyka on pitkin talvea aina pyytäny mua arvioimaan, kuinka paljon sairaat ajatukset kuuluu, näkyy, tuntuu tai vaikuttaa mun elämässä. Eilen se prosentti oli noin 20, eli toisin sanoen vaikka terve puoli on hyvin vahva niin kyllä se sairaus siellä vielä kyttää. Tärkeintä on tietenki se, teenkö päätöksiä sairaan vai terveen äänen pohjalta.
Parantumisprosessin alussa tervettä ääntä ei ehkä kuule ollenkaan ja siinä vaiheessa on äärettömän tärkeetä että saa oikeanlaista hoitoa.
Multa on paljon kyselty mun osastokokemuksista. Mun kokemukset osastoista ei oo negatiivisia, mutta mun blogia lukeneet tietää, etten oo suostunut osastoille kertaakaan jäämään. Mut on siis virallisesti pistetty sinne kahesti, ensin päivystävälle joulukuun alussa  (siitä täällä) ja sitten hoidolle tammikuun puolessavälissä. Joulukuussa oisin siis todellakin ollut osastohoidon tarpeessa, mutta päivystävä osasto ei mulle sopinut. Tammikuussa olin jo päättänyt parantua joten osastopaikka tuli mulle vaan väärään aikaan, liian myöhään. Olin siellä kuitenkin kirjoilla muutaman päivän. Ite osasto oli sen verran kalsea paikka, että vietin nuoki päivät "miettimislomalla" kotona. Se oli mun näkökulmasta turhaa, sillä tiesin että mun mielipide ei tulis muutamassa päivässä muuttumaan. Mutta oon kuitenkin kiitollinen, että tällanen mahdollisuus mulle tarjottiin, eikä varmasti osastolle jääminenkään ois huono ratkasu ollu. Onneksi kuitenkin näin päin ja paraneminen kotona oli mulle mahdollista.
Ja kuva ei taaskaan liity aiheeseen mitenkään
Vaikka itelle osastopaikat on aina ollu vähän turhia, niin en todellakaan halua antaa kellekkään sellasta mallia, että osastopaikan saadessa sinne ei kannata mennä. Kun paikan (varsinki julkiselta) saa, tarkottaa se että sun kunto on oikeesti huono. Ei ne turhaan niitä paikkoja jakele, sinne otetaan vaan pahimmat tapaukset. Tällä haluan siis sanoa ja korostaa sitä, että jos joku sairastava nyt tätä mun blogia lukee ja aattelee, että hänkään ei mene osastolle kun ei kerta Ainokaa menny ja parani silti, nii älä hittovie ajattele noin! Ei kannata ootella ja kattella kunnes sut pistetään pakkohoitoon, vaan pelasta ittes ja ota apu vastaan.

Oon miettiny niitä tekijöitä, joiden takia/avulla mun paraneminen on tapahtunut ajallisesti aika tosi lyhkäsessä ajassa. Aattelin että voisin kirjotella siitä erillisen postauksen jos on kiinnostusta.



Psykan luona puhuttiin myös siitä, ettei mun tarvii enää panostaa ja stressata niin hulluna siitä, että paino nousis joka viikko. Nyt ku saan opetella kehon kuuntelua ruoka-asioissa, voi ja saa painon nousu pysähtyä. Nostoon on vielä reilusti varaa mutta siihen ei tarvi aktiivisesti pyrkiä niin kovasti. Tää on mulle tosi helpottavaa, koska stressaan painon nostamisesta aivan liikaa, nimenomaan niin päin että nouseehan se, että porukat ei pettyis tai alkais vahtaamaan. Viimesen kuukauden aikana mun paino oli noussu 500g, eli syön vähän yli kulutuksen mutta aikalailla se on balanssissa. Tuo määrä plussaa on musta tosi hyvä myös sen takia, että treenaan salilla ja haluan pikkuhiljaa kasvattaa ne kadotetut lihakset edes osaksi takasin. Oonki saanu mielestäni ihan kivasti tulosta aikaan, siitäki vois joskus kirjotella :)

Tulipa monsteripostaus, noh joskus näinkin. Hyvää viikkoa! :)

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Fiiliksiä ateriasuunnitelmasta

Viime päivät on menny hyvin, mikäs tässä on ollessa. Ravitsemusterapeutti viime tiistaina näytti vihreätä valoa ateriasuunnitelman kahleista vapautumiselle, nyt on siis virallinen lupa soveltaa ja miettiä kehon tarpeita. Voi kuinka oon tätä oottanutkin! Tavotteena nyt siis syömisten kanssa on kehon kuuntelu, sallivuuden opettelu sekä oikean ateriakoon hahmottaminen ilman desimittaa. Edelleen lämpinät ruuat menee kotona pääsääntösesti mitan kautta, mutta ei todellakaan joka kerta.
  Mittaaminen ja tarkka atsin seuraaminen on ollut ratkaiseva tuki: sillon en syö varmastikaan liikaa. Eniten siis silmämääräsessä arvioinnissa pelottaa se, että "mitä jos söinki lounaalla liikaa -> pitäskö vähentää nyt sit välipalasta" jne.
Toinen asia on se, että opettelen silti tuota normaalin annoskoon hahmottamista, eli joskus musta ne annokset jotka on täysin normaaleja, näyttää musta tooosi isoilta.
  Soveltamisen mukana on tullut uusia mahdollisuuksia joita atsi ei sallinut, esim. kaalikääryleitä, tortilloita tai piirakanomaisia ruokia en halunnu syödä koska ateriasuunnitelmassa ei ollu niillä määriteltyä annoskokoa. Nyt kuitenki (porukoiden avulla) haluan opetella hahmottamaan myös tuollaisten epätavallisten ruokien annostelua.

Ompas kökkö kuva mutta tältä se ruoka yleensä näyttää

Ihan en oo kuitenkaan hulluksi heittäytyny, eli ruoka-ajoista yritän pitää kiinni (eihän sitä muuten ees ehi viittä lertaa syömään). Mitään ehdottomuutta tähän ei liity, mutta suurinpiirtein että aamupala ei venyis iltapäivälle tai välipala iltaan.

Välipalojen rakenne on edelleen kovin samanlainen kuin atsissa on. Koulupäivinä aamupala on puuro mehukeitolla, aamupäivällä syön vielä skyrin ja ompun. Iltapala on skyriä, yleensä mysliä ja omppu. Iltapalalla pari leipää päälysteineen, skyr ja omena.
Ja kyllä, skyriä ja omenaa tosiaa menee paljon mutta en nää siinä kuitenkaan mitään pahaa. Se on hyvää! :D Tärkeintä on löytää ne itelle, omiin mieltymyksiin ja aikatauluun sopivat ruoat, jotta esim. koulussa ollessa syöminen ois mahollisimman helppoa. Tämän takia en syö kouluruokaa, koska se on niin pahaa että tiijän etten loppuenlopuksi söis mitään. Oonkin pakannu koulupäivinä lounaan mukaan, yleensä se on leipää ja jotain proteiininlähteen sisälävää salaattia. Lämpimät ruuat kuitenki vaihtelee paaljon päivästä ja paikasta riippuen. Tärkeintä on että syö jotain, nii ei lähe skippailufiilis päälle :)

Kiinnostaisko joku tarkempi ruokapostaus?

Aiheen täysin liittymätön kuva, Oulun torinrannasta

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kerro kerro kuvastin

En tahdo tavoitella täydellisyyttä.
Tuo lause kiteyttää mun suhtautumisen niin syömiseen, elämiseen kuin mun kroppaankin. Oon keskustellu tästä useiden ihmisten (iso kiitos varsinkin L, Lauri ja psykologi) kanssa ja ajatusmaailma on muokkautunu päivä päivältä suvaitsevammaksi, vapaammaksi. En sano että mulle olis ihan sama miltä mun keho näyttää ja mistä se koostuu, mutta oon tullu sinuiksi sen kanssa että kropassa on tiettyjä asioita mitä ei voi eikä tarvii muuttaa.

Tältä tämä keho tällähetkellä näyttää :)

Oon perfektionisti ja luonteeltani turhankin sisukas. Vaadin itteltäni tosi paljon ja haluan panostaa kaikkeen 110 prosenttisesti. Mutta haluan opetella noista piirteistä pois ja psykologin kans ollaanki päätetty että korvaa kaikki "pitää" ja "täytyä" verbit sanoilla "tahdon" ja "haluan". Tää on ollu yllättävän vaikeeta jo henkisesti, sillä oma tahto tehdä tai syödä asettaa ihmisen heti helpommin arvostelun kohteeksi ja haavoittuvaisemmaksi. 
"Miks sää nyt noin haluat? Taasko sää haluat syödä? Tollastako sää nyt sit taas syöt?" Mutta määhän en elä tässä maailmassa ketään muuta kuin itseäni varten. 
En sano että voin ja saan tehdä kaikkea vaan sen takia ku haluan ja huvittaa, toki ihmisellä on velvollisuuksia joita yksinkertaisesti vaan pitää tehdä. Mutta asiat voi ilmaista monella tavalla: "Mun pitää nyt syödä" on jo lähtökohtaisesti paljon negatiivisempi ilmaisu "Mää haluan nyt syödä" -lauseeseen verrattuna. Ja vaikka mulla ei oikeesti oiskaan mitään palavaa halua just nyt syödä, nii ei siihen siltikään kannata turhaan jo edukäteen ladata negatiivista virettä. En tiijä ymmärrättekö mitä yritän selittää, mutta oon huomannu itelläni tän auttavan. 

Palataanpas siihen kehonkuvaan. Mää oon onnellinen siitä, etten sillon talvella tykänny yhtään mun ulkonäöstä. Näin peilistä väsyneet silmät, pikkupojan vartalon ja harventuneen hampputukan. Suurin ongelma varmaan oli se, että fitness-ajattelu niin syvälle päähän iskostuneena kuvittelin, että jos syön enkä liiku, tulee musta automaattisesti läskilaiha ällötys. 

Toivon ettei tää oo kenenkään silmään tervettä.

Teen päivittäin töitä sen eteen, ettei mitään kamalaa kroppakriisiä ikinä tuliskaan. Oon nimittäin vaan tosi onnellinen siitä etten näytä sairaalta tai herätä huomiota kadulla kävellessä. Näytän normaalilta. Ennen sairastumista (/sairauden alkuvaiheessa) halusin olla lihaksikas ja niin hiton fit. Nyt pusken itteäni aktiivisesti ajattelemaan, että tärkeintä on että keho toimii ja mulla on siinä hyvä olla. Miltä se sitten ikinä näyttääkään.
Me saahaan kaikki olla just sellasia kuin me ollaan, ja yleensä kaikista kauneimmat tyypit on just niitä onnellisia, huolettomia ja itsevarmoja. Ei siksi, koska kauneus toi onnen ja itsevarmuuden, vaan koska itsevarmuus on kaikkein kauneinta. 
Me ollaan kaikki kauniita omilla tavoillamme, eikä ulkonäkö sais määrittää kenenkään elämää tai ihmissuhteita. On tärkeämpiäkin asioita, ja ite ainakin arvotan ulkonäön todella alas nykyään.

Mitä jos koitettais olla eka onnellsia ja sitten kehitettäis itteemme jos jotai haluaa kehittää? 

Myös liikuntakiellon poistaminen muutama viikko takaperin on lisänny mun itsevarmuutta ja parantanu kehonkuvaa. Vaikka en ookkaan kauheen nopee tai vahva, mää pystyn kuitenkin tehä, mennä ja nostaa. En enää horjahtele kävellessä ja pystyn hengästyä ilman että sydän kertoo ittestään.


Kevät on tuonu mukanaan ihanat lenkkikelit ♡

Kehonkuva-asian kans mulla tulee varmasti olemaan töitä tehtävänä vielä vuosikaudet, mutta haluan ajatella olevani jo aika hyvällä alustalla. 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

No miten mulla oikeen menee?!

Mulla menee hyvin!
Uskokaa tai älkää, tää on upeeta. Vaikka mörkö tasasen epätasasin väliajoin itsestään ilmoittelee, voin rehellisesti sanoa olevani jo voiton puolella.
Huolissani ja surullisena lueskelen samoja blogeja mihin sairastuessani tutustuin ja saan yhä useammin huomata kuinka vahva tää mörkö oikeesti meissä sairastuneissa on. Haluankin tällä lyhyellä tekstillä tsempata teitä kaikkia jotka sairastatte ja tuitte mua mun pahoina aikoina. Sekä kiittää kaikki muitakin ihania ihmisiä jotka jaksoitte kommentoida. Niistä kommenteista tuli aina hyvä mieli 😊



Tuki mitä oon OYSin avohoidosta (sekä niiltä kahdelta osastokeikoilta) saanu on ollu korvaamatonta. Joten haluanki kehottaa kaikkia jotka sairastaa tai edes epäilee sairastavansa ottamaan apu ja tuki vastaan. Avun hakeminen on pelottava ja valtava askel, mutta yksin ei kukaan tästä sairaudesta oikeesti parane. Tukiverkosto niin terveydenhuollon kuin perheen ja läheistenki osalta on ratkaseva, oli ainakin mulle.
Mun vanhemmat, poikaystävä ja paras ystävä on ollu upeita ja jaksaneet mun vaikeudet vierellä, ja nyt on mun chance ja aika antaa heille jotain takasin.

Eilen oli mun ensimmäinen koulupäivä puoleen vuoteen. Käyn muutamalla kurssilla ja opettelen taas pikkuhiljaa kiinni normaaliin elämään mitä ruoka tai mikään siihen liittyvä ei hallitse. Haluan opetella tasapainoisen, sallivan ja ennen kaikkea terveen tavan suhtautua ruokaan ja liikuntaan. Raten laatima atsi on turva ja yritän haastaa itteäni vähän joka päivä.


Mää pystyn tähän, sairaus ei voita. Oon saanu mun elämän takasin.
En tiijä tuunko enää kirjottaa tähän blogiin. Ehkä, ehkä en. Aika näyttää :)