tiistai 29. syyskuuta 2015

Täydelllinen aamu



Peppi vei aamulenkillä Oulujoen rantaan.



Näillä lähtee nälkä. Omatekemä ruisleipä ja avokado-kikhernehummusta, rahkaa ja vaniljajugurttia itsetehdyllä marjasoseella, omena ja paljon kahvia. 

Ruisleivän ohjetta kyseltiin. Tää oli mun ensimmäinen kerta ku niitä itse leivoin, äitin tekemistä oon kyllä monesti sivusta seuraillut. Tein ensin juuren, jonka annetaan seistä vähintään 1,5 tuntia. Juureen laitoin 5dl n. 42 asteista vettä, yhden kuivahiivapussin ja 4dl ruisjauhoja. Juuri kannattaa tehdä isoon astiaan, se nimittäin pulputtaa ja laajenee yllättävän isoksi (kyllä mulla meinas tulla ensimmäisestä astiasta yli :D). Juuren ruokkimisen jälkeen alustin pikkuhiljaa siihen n. 3dl ruisjauhoja ja 2dl täysjyvävehnäjauhoja sekä 2tl suolaa. Alkuperäisessä ohjeessa puhuttiin myös jotain siirapista, muttei mulla sellaista kaapissa ole, joten jätin sen vain suosiolla pois. Se olis varmasti tuonut leipiin makeutta, mutta en itte sitä ainakaan kaivannut, maku oli tosi hyvä näinkin.  Taikina oli aika haastavaa käsitellä, tarttui ihan joka sormeen erittäin kiitettävästi, joten päädyin nostelemaan taikinapallurat kahdella ruokalusikalla pellille ja tasoittamaan ne jauhotetulla lusikan selkämyksellä. Pellillä raakoja leipäsiä pitää vielä nostattaa n. puoli tuntia, mutta me Pepin kanssa viihdyttiin koirapuistossa niin, että nostatin niitä loppuenlopuksi arviolta reilu tunteroisen. Ennen paistamista tökin leipiin vielä reikiä haarukalla. Alkuperäisessä ohjeessa kehotettiin sivelemään leivät vedellä ennen paistamista, mutta minä kun en pullasutia omista niin päädyin heittämään n. puoli desiä vettä uunin pohjalle kumpaakin pellillistä kohti. Vesihöyry luo leipiin rapean kuoren. Paistoin leipiä muistaakseni 200 asteessa alle vartin. Oikeastaan en tainnut ees kattoa kelloa vaan otin poies uunista kun myös pohja oli ruskettunut. Tästä satsista tuli pari pellilistä leipiä, eli ehkä 15 kpl.

Nom nom
Toivottavasti teilläkin oli yhtä ihana aamu ja täydellinen aamupala! Taidan alkaa nyt jumppaileen, ihanaa päivää kaikille :*

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kuulumista

Oon jopa vähän hämmentynyt siitä, kuinka oon saanu muutettua mun suhtautumista ruoka-asioihin viimeaikoina. Olin koko painonnostoprosessin ajan tosi tietoinen kaloreista ja vaikken niitä laskenutkaan, oli vähäkalorisuus se juttu. Oon aina halunnu syödä määrällisesti paljon mahollisimman vähillä kustannuksilla, a.k.a kaloreilla. Nyt oon kuitenkin onnistuneesti sisällyttänyt mun ruokavalioon tosi kaloritiheitä tuotteita, kuten pähkinävoita, pähkinöitä, avokadoa ja granolaa. Hedelmien ja vihannesten liikakäytöstä taistelen edelleen pois ja uskon sen tapahtuvan pikkuhiljaa itsestään, kun kroppa ja pää huomaa, että energiaa tulee riittävästi ja hiilareita muualtakin kuin hedelmistä. En siis todellakaan aijo lopettaa rehujen syöntiä, sen verran herkkua ne on eikä lopettaminen ole millään tavalla edes järkevää tai tavoiteltavaa, vaan tarkoitus on oppia kokonaan pois muun ruuan korvaamisesta hedelmillä ja vihanneksilla.

Lounaaksi sweet chili kvinoaa, kikherneitä, vihanneksia ja avokadoa.
Rasvojen lisäyksen huomaa olossa: massu on ruvennut toimimaan ja nälkäsignaalit ovat paljon järkevämpiä. Ennen fiilis saattoi muuttua tyytyväisestä heikottavan nälkäiseksi silmänräpäyksessä, mutta nyt tunnen kun nälkä eka rupeaa vähän huikkailemaan ja kasvaa tasaisesti pitemmällä aikavälillä. Tämä tietysti auttaa luottamaan kropan viesteihin ja syömisen henkinen puoli helpottuu. Joten kaikenkaikkiaan voisin tällain muutamien päivien ajalta todeta, että varsin onnistunut kokeilu ja aijon jatkaa tällä linjalla ehdottomasti.
  Käytännössä nämä muutokset näkyvät mun arjessa niin, että aamupuuro on vaihtunut ruisleipää paksulla avokadohummuskerroksella ja lämpimissä ruuissa on aina läsnä hiilarin ja proteiinien lisäksi jokin rasvojen lähde. Hyvien rasvojen lähteistä saa helposti herkullista vähän mielikuvitusta käyttämällä. 

Aamupalana ruisleipää avokadolla, rahkaa ja jugurttia itsetehdyllä marjasoseellasekä kahvia ja päärynä

Päivälliseksi intialaista tomaatti-linssikeittoa ja itsetehtyä ruisleipää avokado-kikhernehummmuksella



Mitäs muuta mun elämään sitten kuuluu kuin syömistä? Tällä hetkellä on aika hiljaista. Yritän opetella toimeettomuutta ja rentoutumista, sillä mitään arkirutiineja tai velvollisuuksia ei ulkoisilta tekijöiltä tule. Sain onneks porukoilta varastettua koiran tänne uuteen kotiin niin arkipäivät, kun Lauri on töissä, ei tunnu niin yksinäisiltä. Ollaan siis Pepin kans ulkoiltu ja leikitty paljon, saapahan ainakin koira virikkeitä! Koiran kans touhottamisen lisäksi oon pyöriny kirppiksillä, urheillu, leiponu ruisleipää, kokkaillu hulluna, siivoillu, lukenu kirjoja ja lehtiä ja laulanut. En varmaan mitään toivo tällä hetkellä enempää, kuin että saisin töitä, koska vihaan olla vaan kotona toimeettomana Laurin elätettävänä. Haluan kokea itteni tärkeeks ja just nyt fiilis on ku loisella, tylsiintyneellä sellaisella.
  Sunnuntai-iltana me käytiin syömässä ja leffassa, juhlistettiin muka ensviikolla olevaa suhteemme 3-vuotispäivää. Luultavasti oikea syy oli kuitenkin kumpaakin vaivaava vaihtelunkaipuu. Oli ihanaa, ruoka oli hyvää ja elokuvakin tosi vaikuttava. Käytiin kattomassa Everest, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos tykkäät dokumenttityylisistä elokuvista. Tositapahtumiin perustuvuuden huomasi, mutta kokonaisuus oli enemmän kuin hyvä ja koskettava.



perjantai 25. syyskuuta 2015

Ratekäynnin fiilikset

Fiilis on niin perhanan hyvä, vihdoin se on ohi! Keskiviikkona "nautin" kuusi tuntia matikan yo:sta (joka ei mennyt hyvin) ja eilen vielä kävin koululla tekemässä musiikkitiedon kokeen ja yliopistolla hygieniapassitestin, joka meni niin arvaamalla oikein, täydet pisteet! :D Eilen kävin myös aamusta ravitsemusterapeutilla, josta fiilikset on kaikin puolin hyvät. Vein mukanani kahden päivän ruokapäiväkirjat sekä vastikää tekemäni ateriasuunnitelman. Rate oli silminnähden yllättynyt  ja iloinen edistymisestäni ja sainkin vastauksia moneen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen.

Yksi näistä kysymyksistä oli rasvat. Rasvat, rasvojen laatu, rasvojen määrä, rasvojen ajoittaminen, rasvat rasvat rasvat. Olen ollut rasvapelkoinen ja tiedostan sen oikein hyvin, joten hyvien rasvojen määrää oon pyrkinyt lisäämään kokoajan. Oikeestaan tuo rasvapelko alkaa olla historiaa: puuro saa maapähkinävoisilmän, kasvispihveihin heitän auringonkukansiemeniä, paistan ne pannulla rypsyöljyssä ja kauppareissulta matkaan lähtee avokadoja. Saan kuulemma silti edelleen rasvoja niukasti, joten lisäysprojekti jatkukoon. Oon huomannut, että rasvat (esim. tuo maapähkinävoi) piettää nälkää tosi kivasti ja ruokasota-postauksessa puhumastani loputtoman nälän tunteesta on enää jäljellä vain muisto. Oon alkanut tajuamaan, että ei oo mitään järkeä syödä kahta lautasellista salaattia, sillä se ei vie ja pidä nälkää lainkaan niin hyvin kuin esim. uuniperuna kylmäsavulohella (nam!). Salaattiahtauksen jälkeen nälkä tulee nopeaa ja sitten ahistellaan kun muka mikään ei riitä.




Toinen kysymykseni liittyi kuituihin, sillä mahan toimimattomuus sai miettimään, tuleeko kuituja vähän liikaakin. Ei kuulemma tule, vaan tämäkin liittyy rasvojen ja kuitujen määrän suhteeseen, eli kuidut saan pitää ennallaan, kunhan rasvoja nautitaan enemmälti.

Enemmänkin kuulemma saa syödä ja luulenkin kropan alkavan pikkuhiljaa tottumaan ruokamääriin ja ehkä vaatimaan vähän reilummin. Koen kuitenkin olevani siihen henkisesti valmis. Haluan ensisijaisesti keskittyä nauttimaan ruuasta ja tarjoamaan keholleni sitä, mitä se kovasti kaipaa. Tällä hetkellä siis panostan riittävään hiilihydraattien ja hyvien rasvojen saantiin, käytännössä siis syömällä riisiä, pastaa, ruisleipää, pähkinöitä ja mysliä. Rate antoi mukaan myös esimerkkiateria-lapun, johon voin peilata omia syömisiäni ja ottaa vinkkiä tarvittaessa.


Onko teillä jotain lemppareita, mitä tulee hyvien rasvojen lähteisiin? :)

torstai 24. syyskuuta 2015

Vihdoin onnistuneet kasvispihvit!

Erilaiset kasvispihvit on mulla jatkuvan kokeilun alla. Tärkeää on, että pihvit sisältävät proteiinia, pysyvät koossa paistettaessa ja maistuvat hyvälle. Paistan pihvikokeiluni aina pannulla rypsiöljyssä, ja tähän mennessä tuotokset on ollu aikalailla tasoa säälittävä. Jostain syystä eivät penteleet halua pysyä koossa sitten millään. Tänään kuitenkin onnistuin ja sain pihveihin jopa ihan nätin paistopinnan!



Makumaailman näissä oli mielestäni kiva, mutta jos ei maissista välitä niin kokeilut oman harkinnan varaisesti, maissi nimittäin maistui läpi aika voimakkaasti. Luultavasti lukijoissani on joku paatunut oman elämänsä vege-TopChef joka nauraa mut ulos internetistä, koska tää ohje on maailman yksinkertaisin. Mutta ainakin on helppo ja nopea.

Mun ruuanlaitto on tosi suurpiirteistä, enkä todellakaan käytä mittaa (resepteistä puhumattakaan) vaan heittelen aineksia sekaan aikalailla oman pään mukaan mikä näyttää hyvältä. Siispä nää mitat on aika suurpiirteiset. Ja ennen kun kaikki siitä mulle kommentoivat: olisin käyttänyt myös keltuaisen, mutta kananmunaa on vaikea puolittaa, joten päädyin käyttämään vain valkuaisosan. Silti meinas tulla liian vetelää. 

Aineksina siis käytin 
n. 4 rkl kikherneitä (niitä valmiita keitettyjä)
n. 3 rkl maissia
yhden kananmunan valkuaisen ja
1-2 rkl ruisjauhoja koostumuksen mukaan sekä
suolaa, mustapippuria ja valkosipulirouhetta

Sörssäsin kaikki aineet sauvasekottimella vähän sattumia sisältäväksi muusiksi. Taikina-aines jää aika kosteaksi ja löysäksi, mutta asettuu kyllä paistaessa. Tästä ohjeesta paistelin neljä pihviä, jotka sai tällä kertaa kaveriksi riisin. Pottumuusikin sopis varmasti paremmin kuin hyvin.



Maku oli musta tosi hyvä, mutta mausteissa, varsinkaan suolassa, ei kannata pihistellä. Tähän peruspohjaanhan vois kokeilla lisätä esim. punajuuri- tai porkkanaraastetta ja mikseipä maisseja voisi vaihtaa vaikkapa herneisiin. Koostumus oli kuitenkin, kuten sanottua, onnistunut. 
Kokeilu jatkukoon, hyvää ruokahalua!

Ps. Jos myönnät olevasi se Masterchef tai muuten vaan satut tietämään maailman parhaan kasvispihvin ohjeen, älä pihistele vaan pistä jakoon!

maanantai 21. syyskuuta 2015

Suunnitelmat selvillä

Kyllä on tullu pyöriteltyä, mietiskeltyä, stressailtua, säädettyä ja laskeskeltua näitä syömisiä täällä pienessä päässäni taas. Oon yrittänyt hioa mun ruokavaliosta ja ateriasuunnitelmasta aivan liian optimaalista ja täydellistä. Kunnes tänään se iski: jos en kerta pelkää lihomista, niin miksen vain söisi?! Aloin kaivata vastuunvapautta, en jaksa enää itse hioa. Omilleen muuttamisen seurauksena kaikki vastuu ruokailuista ja ruuasta on luonnollisesti ollut mulla itsellä ja voin myöntää tuon vastuun tuntuneen aivan liian suurelta taakalta kantaa. Olen miettinyt ja analysoinut kehoni tuntemuksia aivan liian yksityiskohtaisesti. Pian huomasinkin selaavani kymmeniä ruokapäiväkirjapostauksia, vertailevani omia tottumuksiani heidän syömisiin ja unohtavan järjenkäytön ihan kokonaan. Mielessä kävi jopa fitness-ruokavalio-ohjeiden noudattaminen. 



Ei ei ei. Kyllähän mää tiedän, ettei tällaiselle perfektionistille grammamäärät sovi enkä siihen halua (saa) edes lähtä. Sitten mää tajusin sen: mullahan on ateriasuunnitelma! Ihan mulle räätälöity ja varmasti ammattilaisen laatima pätevä yksilö. Siispä päätin, ensimmäistä kertaa koko parantumiseni aikana, vapaaehtoisesti ottaa tuon ateriasuunnitelman käyttöön. Huh huh. Tällähetkellä fiilis on hyvinsyönyt mutta iloinen, miksen taunnut tätä aijemmin. Ateriasuunnitelmani ruokamäärät on täysin normaalin ihmisen ruokamääriä, joten en usko edes mitään suurta painonnoususpurttia tapahtuvan. 

Ja tässäpä tämä siis. Tiedän julkaisemisen olevan riski, koska jotkut lukijat saattaa tuntea painetta vähentää omia syömisiään tän takia. Jos tiedät, että alat vertailemaan helposti niin suosittelen koko suunnitelman skippausta :)

Aamupala:
1dl puurohiutaleita
1tl maapähkinävoita
Rahka
Hedelmä

Lounas:
2 perunaa1,5dl riisiä/pastaa
2dl prodea (kastike, 1 pihvi, 4 pyörykkää)
salaattia/keitettyjä kasviksia + raejuusto/salsaa

Päivällinen:
2 perunaa / 1,5dl riisiä/pastaa
2dl prodea (kastike, 1 pihvi, 4 pyörykkää)
salaattia/keitettyjä kasviksia + raejuusto/salsaa
TAI
3dl keittoa + leipä (margariini, leikkele/juusto)

Välipala:
Rahka
Hedelmä

Iltapala:
Rahka
0,5dl mysliä / leipä (margariini, leikkele/juusto)
Hedelmä

+ Treenilisä jos tuntuu siltä

Riisikin teki paluun :)

Eli tosiaan ateriarytmi mulla tällähetkellä tukee tuosta välipalan siirtämistä illalle, näin olen mennyt jo kaaaauan koska päivällinen me syödään tosi aikasin. Mulla on tosi hyvä fiilis tästä, just tätä vastuunvähennystä oon kaivannu. Toivottavasti tää lähtee nyt toimimaan myös käytännössä, tuun myöhemmin päivittelemään fiilinkejä.

Ps. Enää yks yo-koetus jäljellä! <3

lauantai 19. syyskuuta 2015

Oletko sodassa syömisen kanssa?

Maantieteellisen sodan kriteerit: 
 - Perimmäinen konflikti: uskonto, poliittinen näkökanta, "mää näin tän ekana", mielipide-ero tms.
 - Tapahtumat: paljon tappelua, vahingoittamista, itkua ja pyssyjä
 - Lopputulos: paljon vahingoittuneita siviilejä, yleensä konfliktilla ei siltikään ratkaisua

Syömishäiriösodan kriteerit:
 - Perimmäinen konflikti: sairaan ja terveen äänen mielipiteiden ristiriita (osapuolia usein vaikea erottaa toisistaan)
  - Tapahtumat: paljon hämmennystä, ristiriitoja, itkua, rajoittamista ja rajoittumista
  - Lopputulos: hyvin vahingoittunut mieli ja keho, terveen äänen voittaessa vapaa elämä. Muussa tapauksessa elinikäinen ruokavankila tai kuolema.

Taisteletko sinä ruokaa vastaan? Ehkä et syö juuri mitään ja kuihdut. Tai ehkä luulet syöväsi ihan hyvin mutta silti rajoitat itseäsi rankasti. Jollain tavalla tiedät sen, muttet ehkä halua sitä itsellesi tunnustaa. Olet päässyt jo ehkä normaalipainoon tai hyvin lähelle ja arki sujuu. Et kuitenkaan uskalla päästää irti kokonaan. 

Mun täytyy myöntää, että oon tuo henkilö tuossa yläpuolella. Oon sodassa en niinkään itseäni, vaan ruokaa vastaan. Ruoka edustaa mulle edelleen usein välttämätöntä pahaa, vaikka aika-ajoin siitä nauttiminen onnistuukin. Koen, että mun on kokoajan kontrolloitava syömisiä, etten vaan söis liikaa. Kun ei mun enää tarvii nostaa painoa. Musta tuntuu, että tää on mun paranemisen vaikein vaihe, vaikkei se ehkä tuotakkaan ihan niin montaa kyyneltä kuin se talven mekaanisen syömisen opettelu. 

On tosi vaikee yrittää ajatella, mikä on tarpeeksi. Siis ei liian vähän että jaksaa, muttei liikaakaan. Sen tiedän, että mun maha vetää ruokaa määrällisesti paljon, tai ainakin jostain sellainen ajatus on mun päähän tarttunut. Tästä syystä en uskalla juurikaan syödä mitään epäterveellisetä, kun sitten en tulisi kuitenkaan kylläiseksi ja söisin ihan liikaa. Mulla on usein sellainen fiilis, ettei mikään riitä. En mää vaan tule kylläiseksi tai ähkyyn. Luulen syöväni jäätäviä määriä ruokaa. Tiedosta niiden ruokien kylläkin olevan aika energianiukkia, toisin sanoen käytän paljon kasviksia ruanlaitossani. Vertailen myös syömisiäni jatkuvasti muihin, vaikka tiedän sen olevan typerää, naurettavaa ja vähän sairastakin. 

En mää edes tiedä mitä oikeastaan pelkään. Sen tiedän, etten pelkää lihomista. Painon nousu on tuonut mun elämään tähän asti vain hyviä asioita, joten se ei oo mun  mielessä mikään demoni. Enemmänkin se mitä pelkään, on se ajatus siitä, että oon syönyt liikaa. Koska tuo ajatus sitten tuo mukanaan sen ahdistuksen, sen "arvoton, tyhmä, ruma, epäonnistuja, luovuttaja", niin se ymmärrettävästi pelottaa. Tää kaikki liittyy siis kai loppuen lopuksi kontrolliin. Siihen kontrollin menettämisen pelkoon. Tänään menetin kontrollini aamupalalla, kun otin toisen omenan. Toisen omenan. Että sen verta terveeltä pohjalta, morjens. 

Miksi mulla sitten on tarve hakea kontrollia syömisistä? Miksi koko maailma tuntuu kaatuvan päälle sen takia, että ensin suunnittelin syöväni tämän, mutta sitten söinkin sen lisäksi vielä jotain muuta? Mikä tässä elämässä on niin kaoottista, että mulla ensinnäkin on tällanen kontrollintarve? En nimittäin usko, että sillä on pohjimmiltaan mitään tekemistä ruuan ja syömisen kanssa, vaan se kaoottisuus on ihan jossain muualla. Mää tiedän mitä mun pitäs tehä, mun pitäs päästää kokonaan irti. KAIKESTA! Siis niiinku kontrollin suhteen. Syödä just sitä mitä huvittaa, tehdä just sitä mitä huvittaa, sheikata just sitä mikä sillä hetkellä sheikkaa. 

Toi ajatus on kuitenkin ihan absurdi. Ai että ei minkäänlaista kontrollia syömisissä? Saako tän kuitata sillä, etten määkään ihan kaikkeen pysty? Sanotaan, että parantuminen on maraton, mut musta tuntuu, että oon juossu jo kohta maailman ympäri. Niin on sekavat ajatukset kuin on ihminenkin.

Kuva ei liity asiaan sitten niin millään tavalla

torstai 17. syyskuuta 2015

Rentoillen

Rentous on ollu mun viime viikkojen teema. On meinaan ollu niin paljon stressiä, että pienikin pilkahdus rentoudesta, oli se sitten fyysistä tai henkistä, on ollut tuuletuksen arvoinen suoritus. On se kun osaan stressata rentoilustakin! :D Ensinnä totean, että fyssa alustava ämmä ja hymy huulilla. 

Tässä syntyi kikherne-tonnikalapihvejä :D

Toiseksi totean, että opin joka päivä jotain uutta. Toki toivoisin, että edes osa tuosta oppimasta ois matikkaa (epätoivoista :D), mutta suurimmat opetukset on täällä käyty ihan muista aiheista. Nimittäin se rentous, niin syömisissä kuin elämisessäkin. Mää suoritan niin perhanasti, suoritan mun elämää. Mutta kuten totesin, joka päivä oon menny eteenpäin; rutiininrikkominen on erittäin hyvässä vauhdissa (kaalisalaatit katkolla), energiamääriä lisätty, liikunnanilo löydetty ja muutama ihan aivot-narikassa-hetkikin läpikäyty. Saattaahan se kuulostaa vähän hassulta, kun sanon, etten osaa vain olla; esim. vain telkkarin katsominen tai kauneudenhoito ei useinkaan onnistu. Niimpä oon tosi ylpee ku oon muutamana aamuna jo ennen aamupalaa pysähtynyt Masterchef Australian pariin ja katsonut vain sitä, tai kun iltapäivällä keskityin varpaankyntsien lakkailuun. 



Luin tänään jotenki tosi pysäyttävän blogikirjoituksen ihanalta Marissalta. Hänellä on itselläkin syömisongelmainen tausta ja täytyy tunnustaa hänen olevan yksi mun suurimmista esikuvista. Niin ihana positiivinen, terve (niin fyysisesti kuin henkisestikin) ja jalat maassa että eihän siihen voi kuin ihastua. Marissa kirjoitti siis tekstin "Miten oppisi syömään rennosti?" joka heti otsikollaan mut herätti: tämän määkin haluan tietää! Voit lukea tekstin kokonaisuudessaan linkin takaa, itse kommentoin tässä vain muhun eniten vaikuttaneita kohtia.

"Olen vähän sitä mieltä, että ne ihmiset, jotka voivat kaikista parhaiten sekä mieleltään, että fyysisltä voimiltaan, syövät rennosti. Itse en ehkä juuri nyt ole fyysisesti kaikista parhaimmassa kunnossa, mutta ainakin mieli on vahva ja koen olevani elinvoimainen. Olen koko ikäni tarkkaillut kovasti ihmisten toimintaa ruon ympärillä ja ainakin omasta mielestäni tunnistan lähes aina ihmisen joka voi huonosti itsensä kanssa ja jollain tapaa leikkii ruoalla. - -  En itseasiassa usko, että voidakseen hyvin ja ollaakseen terve, tarvitsee syödä vain spiruliinoja tai muuten yltiöterveellisiä ruokia, vaan vähempikin terveellisyys riittää. Rento ote on kaikessa tässä tärkeintä. Se ettei nipota liikaa ja pohdi tuhia."
  Tää on ensinnäkin niin totta, tuo loppu varsinkin. On löydettävä se itselle riittävän terveellinen ja hyvä ruokavalio. Sen tarpeeksi hyvän määrittely vaatii hurjasti itsevarmuutta, sillä vaikka on ihan turha verrata omia syömisiä kenenkään muun ruokavalioon, jostain syystä siihen ainakin itse kerta toisensa jälkeen sorrun. En halua ainakaan itseltäni vaatia ultimaattista terveellisyyttä kaikessa, tiedän sen olevan täysin mahdotonta. Kuitenkin tiijän, että mun sairaudessa on paljon ortoreksiaan viittaavia piirteitä, ja esim. herkkujen syönti on edelleen mahdottomuus. 

"Vaikka keho oli ulkoisesti kunnossa, mieli ei ollut sitä. Näin on monella ihmisellä, joka ulospäin näyttää olevansa elämänsä kunnossa, mutta sisin huutaa hätää. Kärsii koko ajan aivan kamalasti."
  Kun itse olin yhteiskunnan mielestä tikissä, mun mieli oli niin musta ja vankina sisäisessä helvetissä, että en ollut enää oma itseni. On niiiiin paljon tärkeämpää olla onnellinen kuin laiha tai lihaksikas tai timmit tai what ever. Onnellisuus ja itsevarmuus on niin paljon kauniimpaa kuin hyvänmallinen keho voisi ikinä olla. 

"psst… Rennosti syöminen voi myös lisätä kiloja, jos olet jo alkujaan alipainoinen. Tiedätkö mikä oloon auttaa? Osta isompia vaatteita. Liian pienissä vaatteissa olo ahdistaa ja jo se, että sulla on liian pienet housut, tekee kamalan olon. :)"
  Tää on oikeesti hyvä neuvo :D Mutta kerrompa myös sellaisen faktan, että itsehän käytän ihan niitä samoja farkkuja nyt kymmenen kiloa painavampanakin, joten mitään extremeä pullahdusta on ihan turha pelätä! :)

Sovellettu Chili Sin Carne

Maailma parasta ittekokkailtua sweetchili-kanaa <3

Tää aihe koskettaa mua just tällä hetkellä, koska koen, että mun tilanne on paranemisen kannalta tosi hyvä, mutta kontrolli pitää vielä joissain asioissa aika tiukkaa kuria. Tunnista kuitenkin nuo tilanteet, esim. tiettyjen ruokien lukumäärän laskeminen tms, ja pyrin aina tekemään juuri sillä päinvastaisella tavalla kuin tuo sairas kontrolli. Joka päivä pienillä muutoksilla kohti rentoa ja vapaata elämää. 

perjantai 11. syyskuuta 2015

Ei rutiineille!

VIHDOIN! Vihdoin mää olen löytänyt (vielä hieman arastelevan ja ujon) luottamuksen kehooni ja syömisiin. Tuo luottamus, mikä heinäkuussa kukki kaikissa sateenkaaren väreissä, katosi noin kuukausi sitten. Aloin huomaamattomasti ajautua hyvin vahingollisiin rutiineihin, turvaruokiin ja käyttäytymismalleihin, joka johti siihen, että syömiset on ollut retuperällä monta viikkoa ja paino päässyt taas vaarallisesti tippumaan. Yritin kaikenlaista jotta ruoka, hiilarit ja rasvat eivät ahdistaisi mutta tuntui, ettei helpotusta löydy mistään. Joka päivä ruokamäärät pieneni, ruokavalio yksipuolistui ja yhä useampi ruoka-aine oli täysin kielletty.

It's. Not. Enough.

KUNNES: ystäväni rutiininriisto. Tämä toimi heinäkuussakin, kun paraneminen otti sellaisia spurtteja eteenpäin, että lääkäritkin hämmästelivät edistymistäni kuorossa. Rutiininriisto on normi arjessa suorastaan mahdoton toteuttaa, vaan mulla ainakin se vaatii aina jonkin hyvin erikoisen tilanteen. Tällä kertaa tuo tilanne oli tämänpäiväinen äidinkielen tekstitaidon koe. Nousemiseni on siis alkanut tänään, eli vielä ollaan aika hataralla pohjalla, mutta itseni tuntien ei tämä tähän pääty. Pitkä koe pakotti turvautumaan eväisiin, jotta aivot pysyisivät messissä koko kapulakielenkäsittelykokeen ajan. Päätin myös ahdistuksesta huolimatta syödä ison aamupalan, joka mulle tarkoittaa tällä hetkellä puurokuppia, raejuustoa ja hedelmää. Kokeeseen evääksi otin puoli lootallista viinirypäleitä, päärynän ja Questbarin, jota en kuitenkaan ehtinyt syömään, sillä suoriuduin koetuksesta (liiankin?) nopsaa. Söin siis ison aamiaisen ja vielä hurjan määrän hedelmiä ennen lounasta, jonka tulin kokeen jälkeen syömään kotiin. 

Made it :)
Fiilis oli mahtava. Jotenkin ne kaikki ahdistukset yhden omenan liiallisuudesta tuntuu naurettavilta tällä hetkellä ja pyrin lisäämään ruokamääriä vielä lisää huomenna. Tiedän, ettei tämä vielä riitä. Ollaan seuraavaksi lähdössä raxun kanssa ruokakauppaan (kiitos ruokarahoista äiti <3) ja aikomuksena sieltä on ostaa jotain repäisevän erilaista, vaikka leipää! :D

Lisääntynyt ruoka mahdollisti myös aaaaivan mahtavan lenkin

Tällä tekstillä on myös pointti, tämän haluan sanoa teille kaikille ruokamäärien lisäyksen kanssa kamppaileville ja oikeastaan ihan kaikille teille ihanille lukijoille: älä jämähdä rutiineihin! Älä jää suhteeseen sen makroiltaan täydellisen aamupalan, kaikista terveellisimmän lounaan tai turvallisimman välipalan kanssa, vaan kokeile! Maailma on täynnä ihania makuja ja ne on täällä just meitä varten. Mene vaihteeksi välipalalle siihen uuteen kahvilaan, kokeile lounaaksi täytettyjä paprikoita tai vaikka sitä pestopastaa(!!). Anna sille mahdollisuus, lupaan että rakastut. 



Sano ei rutiineille. Tee se jo tänään. 

torstai 10. syyskuuta 2015

Sisustushaaveilua

Voisin sanoa olevani naiseksi aika käsittämättömän huono sisustaja, sillä vaikka tiedän oman makuni ja luulen omaavani vähän "sisustussilmää", en kuitenkaan juuri koskaan tee mitään hankintoja sisustaakseni. Periaatteessa sisustaminen siis silti kiinnostaa ja haaveilen laitetusta, ihanasta kodista. Ehkä joskus sitten, kun omistetaan se söpö puutalo Oulujoen varrelta, niin jaksan maalata natisevat vanhat puulattiat valkoiseksi ja keskittyä hankkimaan kauniin klassisia ja laadukkaita huonekaluja ikean roskalavahankintojen sijasta.

Olen tosiaan siltä kannalta vähän vanhanaikainen, että haluaisin sen söpön mummonmökin (kuitenkin läheltä keskustaa), lapsia ja koiran. Aika kiiltokuvaunelma, myönnän. Kovasti siitä kuitenkin haaveilen ja joskus tuo mielikuva auttaa jaksamaan siellä vesisateessa spurguja pakoon pyöräillessä. Ajattelinkin koota tuolta We<3it:tini Decor-kokoelmasta vähän sisustushaaveita, jonka tyylisiä ratkaisuja toivoisin saavani myös tänne omaan kotiin. 

Tässä aivan täydellinen muotokieli, tapetti ja väritys
Nuo tuolit!<3 Olin jo kerran ostamassa tuon tyylisiä pinnatuoleja meillekkin, mut sitten muistin että 1. meillä on jo tuolit ja 2. meillä ei ole rahaa :D
Mielelläni ottaisin tällaisen olkkarin: yleisväritykseltään säyseän vaalea, särmää tummasta sohvasta, selkeitä linjoja ja eri punaisen- ja ruskeansävyjä korosteväreinä. Ja se maalattu puulattia.
Pehmeyttä tekstiileistä, persoonallisuutta raitaseinästä. Yksinkertaista mutta vänkää.
Aijemmin taivuin usein boheemimpaan tyyliin, jota värittivät intialaiset ja afrikkalaiset vaikutteet. Nykyään, kuten huomaatte, silmää miellyttää enempi tuollainen skandinaavisen suoraviivainen ja selkeä tyyli. Olen pohjimmiltani aika siisti tyyppi joten uskoisin tuollaisen minimalistiseenkin taipuvan tyylin sopivan mulle. Lauriltahan ei sitten kysytä ;)

Nykyään tällainen rönsyilevämpi tyyli ei oikein sytytä muuta kuin värimaailman osalta.
Millaisesta tyylistä te sisustuksessa tykkäätte ja oonko tosiaan ainut 19-vuotias, jolla on mummonmökkihaaveita? :D

Sillä matkalla kadotin itseni

Kirjoitin tämän tekstin viime vuoden loka- tai marraskuussa äidinkielen kokeessa valmiin otsikon pohjalta. Olin itse jo täysin unohtanut ko. tekstin, kunnes tänään äikänopen kans jutellessani hän sitten muisti, että tämä on vielä hänen laatikoissaan. Lukkojen takana kuulemma, ei ollut halunnut laittaa ryhmänohjaajalle eteenpäin aiheen olessa kuitenkin niin rankka ja henkilökohtainen. Olin itse tekstini loppuun pyytänyt opettajaa huolehtimaan, että tekstin asiat pysyisivät meidän kahden välisinä.


Sillä matkalla kadotin itseni

   Usein kuulee puhuttavan vaikeasta nuoruudesta. "Kun se on niin nuori, ei se vielä tiedä kuka se on saati sitten mitä se haluaa." Joku vertaa nuoruutta puhkeamaisillaan olevaan kukkaan, mutta mielestäni huonompaa vertausta on vaikea keksiä. Nuppuhan tietää tasan tarkkaan, mikä se on, millaiseksi tuleva, ketä muistuttava. Eivät ihmisenalulle geenit kerro, mitä tehdä ja minnepäin taipua. 
  Ymmärtääkseen toisen ihmisen suunnan, on ensin ymmärrettävä menneisyys. Sitten voi pinnallisesti raapaista, että valoisa menneisyys kirkasta tulevaisuutta heijastaa. Kunpa heijastaisikin. Minun menneisyyteni on kirkas, onnellinen, voisin jopa arasti kuvailla lapsuuttani hyväksi, vaikka melankolia tuntuisinkin trendikkäämmältä. 
   Synnyin nelihenkiseen perheeseen, tai siis minä se neljäs olin. Nyt meitä on viisi ja koira, joskin yksi on jo lentänyt pesästä. Kuten sanottu, lapsuuteni oli onnellinen. Olin junttura ja itsepäinen, mutta niin kovin rakastettu. 11-vuotiaana iski murrosikä, iski oikein voimalla. Ensimmäinen ihastus, keho kuin naisella, ensimmäiset identiteettikriisit. Mutta ei, rankaksi en sitä aikaa kuvailisi.
   Yläasteella pituuskasvu loppui, alkoi kasvu toiseen suuntaan. Valitettavasti en puhu henkisestä kasvusta. Vuonna 2011 olin 15-vuotias, PCOS ja sitten ne 2-tyypin diabetesepäilyt. Shokki ja järkytys, itsetuntoon paha laskusuhdanne. Läski, se minä olin. Läski ja saamaton.
  Alkoi vaihe, josta nykyään naistenlehdet puhusivat sujuvasti nimellä "elämäntaparemppa". Se oli semmoinen maltillisen tietämätön teinin ensikosketus "laihikseen", "terveelliseen ruokavalioon" ja aina yhtä inhaan "kuntoliikuntaan". Mutta terveelliseksi sitä kuvailisin, järkeväksi ja toimivaksikin. Kiloja lähti, senttejä karisi, mutta mielen läskit jäivät.
  Olin 16, kun aloin seurustella. Ei tämäkään minun nuoruudestani yhtään sen rankempaa tehnyt, päinvastoin. Heräsi rakkaus poikaan, rakkaus urheiluun, toive tulevasta ja motivaatio tavoitella tuota täydelliseltä vaikuttavaa loppuelämää. BMI kertoi silti, että epänormaali, lievä ylipaino. Laihduta. Ja minä laihdutin ja se tuntui hyvältä.
  Aloin oireilla noin vuosi sitten. Ensin se oli huomaamatonta: "Ei, en syö pitsaa tai hampurilaisia, en vain pidä niistä", "ei mulla tee nyt mieli suklaata", "aloitettiin yhdessä karkkilakkohaaste, vuosi mennään herkutta!". SItten mukaan tulivat kalorit ja elintarvikevaaka: "100g paistettua broileria, 10g oliiviöljyä" - -*.
  F50.0 Anorexia Nervosa. Vaikea alipaino, Pieni, kalpea, ruttuinen. "EDI-kysely viittaa vaikeaan kehonkuvan häiriöön, useita nälkiintymisoireita." Ahdistus ja itku. Onnellinen, sitten niin surullinen. Yhtäkiä ei tunteita. Sumuisaa, pyörryttää, liikuntakielto?
  Kuluu aikaa mietiskellessä. Sitten pitää taas tavoittaa elämä: syksyn yo-kirjoitukset. Olen onnekas, kirjoitan erittäin hyviä arvosanoja. Toivo paranemisesta pilkahtelee satunnaisina onnenkyynelinä. Yritän, vajoan, nousen, tipahdan.
  Minä olen vieläkin matkalla. Kutsun sairauttani leikkisästi Möröksi, koska siitä tulee mieleen Muumien mörkö ja sitä minä olen aina pelännyt. Tuo ärsyttävä, inhottava, ruma, karsea Mörkö on nyt osa minua. Yleensä en tiedä, ovatko ajatukseni omiani vai Mörön. En enää tiedä, kuka olen tai minnepäin olen matkalla, olen kadottanut itseni tähän isoon numeroiden, tunteiden, ahdistuksen ja syyllisyyden värjäämään soppakulhoon. Kyllä minä siellä olen, vaan niin kovin pienenä ja hauraana, että sen löytäminen on kuin yrittäisi napata mehulasiin lentäneen banaanikärpäsen syömäpuikoilla silmät kiinni.
  Nykyään vain nyökytän, kun kuulen puhuttavan rankasta nuoruudesta. Nostan rehellisesti käteni ilmaan: "En mää vielä tiijä, kuka mää oon, saati sitten mitä mää haluan!" Mutta sen tiedän, että tästä noustaan. Kun on kerran oikein kunnolla hajottu, niin tehdään sitten uudestaan kaksin verroin hyvä. Tai ainakin semmoinen tavallinen ja ihan kiva, sellaiseksi minä haluan tulla.

Lokakuu 2014


* Poistin tekstistä osan, sillä se sisälsi hyvin yksityiskohtaisia numeroita ja sääntöjä. En halua kenenkään saavan vinkkejä tai buustia omaan sairastamiseensa blogistani.

Tää teksti kosketti mua ihan kyyneliin saakka, kun sen muisti niin yksityiskohtaisesti ne viimevuoden tunteet ja sen mylläkän aivoissa. Ja vaikka matkaa vielä onkin, on sieltä jo aika pitkälle noustu :)

tiistai 8. syyskuuta 2015

Ja niin hän lopetti valittamisen

"Nainen lopetti valittamisen kahdeksi viikoksi"

En edes lukenut tuota kyseistä iltalehden juttua, koska artikkelit ko. lehdessä ovat mun mielestä poikkeuksetta luokattoman huonoja. Tämä otsikko kuitenki pisti mut ajattelemaan omaa elämääni: mää valitan paljon. Se on sellaista tavaksi jäänyttä vinkumista asioista, joista valittaminen ei auta. Eri mieltä saa olla ja pitääkin joskus, mutta tavallista turhanpäiväistä tapavalitusta en aijo enää suvaita itseltäni.

Yleisimmät valituksenaiheeni ovat luultavasti kylmyys, stressi, ruokajuttujen pyörittely, lihasjumit ja väsymys. Oon aina ajatellu, että oon pohjimmiltani positiivari, mutta asiaa mietittyäni tajusin olevani aika hemmetin rasittava seuralainen. Ja koska haluan Laurin jaksavan mua myös seuraavat kolme vuotta ja hautaan asti, on mun viilattava asennettani.

Kuva
En mää ole ikinä ollut sellainen "maanantailaihduttaja", tyyppi joka alottelee lyhytikäisiä projekteja. Tiedättehän sen tyypin joka on aina alottamassa jotain uutta? En oo sellanen, välillä haluaisinkin olla. Nyt aijon vähän alottaa jotain, ottaa projektiksi ja lopettaa turhan valittamisen. Sellaisen ah niin ihanan nalkutuksen, joka vaikuttaa kanssaeläjiin ja itseen vain ja ainoastaan negatiivisesti valituksen olessa kaikkea muuta kuin rakentavaa kritiikkiä.

Huvittavaa on se, että suurin osa noista yleisistä valituksenaiheista on mun itse aiheuttamia: salitreeni aiheuttaa arvattavasti lihaskipuja, tietoinen ylisuorittaminen uupumuksen ja huono syöminen nälän. Stressinkin oon ihan itse itselleni aiheuttanut stressaamalla ja ruokkimalla huonoa oloa vielä vähän. Kuitenkin niistä itseaiheutetuista asioista tekee mieli valittaa, tai ehkä sitä ei edes ajattele, kunhan sanoo vaan. Vähän niinkuin mää sanon paljon muutakin ajattelematta (onneks tää on vähentynyt teiniajoista!)

Kuva
Ehkä tähän liittyy myös sellainen mulle ominainen syömissisuuntuminen, joka tulee aina jossain vaiheessa huonon syömisjakson jälkeen. Oon viimeviikkoina moneen otteseen törmännyt ajatuksissani ja psykologin kanssa käydyissä keskusteluissa siihen, että syömishäiriö oireilee mussa edelleen kärsimyshakuisuutena. Sanomattakin kai selvää, että vihaan tuota puolta itsessäni. Käytännössä tuo kärsimyshakuisuus siis ilmenee siten, että teen "tietoisesti" (eli sairauden ohjailemana) asioita, jotka vaikuttavat terveyteeni negatiivisesti ja odotan jonkun tulevan pelastamaan mut. Panemaan asioille stopin, Sitten vasta, kun joku muu puuttuu asiaan, olen "tarpeeksi huonossa kunnossa" tehdäkseni muutoksia käyttäytymiseeni. Tää on kai yleistä syömishäiriössä: ikinä et ole kärsinyt tarpeeksi. Absurdeinta tässä asiassa kuitenkin on se, että vilpittömästi haluaisin olla itsenäinen ja pärjätä. Käyttäytymiseni vaan aika-ajoin kertoo muuta.

Pitkästä virsi kaunis: lopetan valittamisen ja alan syömään!
Otahan sinäkin positiivisuushaaste vastaan ja kokeile olla valittamatta turhista, vaikka vaan yksi päivä!

:)


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Siis siitä ruokaviilauksesta

Viittasin tuossa viimepostauksessani sellaiseen kuin ruokakurssin kääntäminen. Tosiaan, ruuat lähti menemään aika tosi "terveellisiksi" ja se oikea ruoka alkoi sitten tietysti vähän pelottamaan. Riisistä tuli kummajainen ja leipään en koskenutkaan. Heräsin asiaan tasan viikko sitten: enhän mää voi (enkä saa) syödä vain salaatteja ja keittoja. Ei se olis menny kempeleen-kotona läpi, joten ei mene täällä uudessa kodissakaan. Lauri myös silminnähtävästi huolestui, ruokailut kun alkoi pahasti muistuttamaan viime kesän ortoreksista, anoreksiaa ennakoivaa ruokavaliota.

Ps. Housurakkautta Hollisterilta <3
Tätä lähdin sitten korjaamaan ihan konkreettisilla muutoksilla. Ensinnäkin päätin, että lämpimän ruuan on oltava jotai lämmintä ruokaa, salaatit saa hetkeksi jäädä tauolle. Salaatteja alkoi nimittäin kertymään; oli tacosalaattia, lihapullasalaattia, kana-ananassalaattia ja punajuurikaalisalaattia. Itselleni niin kovin ominaisesti päätin, että it's all or nothing tässä ja jätin kaikenlaiset salaatit tauolle. Siis toki salaattia on aina lautasella, mutta on oltava myös oikea ruoka, hiilihydraatin, rasvan ja proteiinin lähteet. Apua oikeisiin ruokiin lähdin hakemaan meal preppingillä, toisin sanoen teen ruokia valmiiksi jääkaappiin, mistä ne on helppo nopsaa lämmittää, eikä ruokaa-heti-nyt -nälkää voi käyttää tekosyynä pasta keittämisen skippaamiseen. Pastat kun on siellä jääkaapissa odottamassa.

Bataatti-, lanttu- ja porkkanaranskiksia ja lohi-kasvispihviä
En mää valitettavasti kuitenkaan ole superihminen, joten tää korjailu on aika hidasta. Tuskastuttavan hidasta, syyllistän itteäni siitäkin kokoajan. En opiskele tarpeeksi, en syö tarpeeksi, en näytä rakkauttani tarpeeksi, en lepää tarpeeksi, en treenaa tarpeeksi, en onnistu missään. Yritän niin kovasti enkä siltikään riitä itselleni. Yritän ajatella, että tää on vaan tää hetki, tää hetki ennen kirjotuksia. On ihan normaalia kriiseillä kirjotuksista, on ihan normaalia itkeä kirjaston vessassa tai pakottaa ittensä syömään koska stressiltäs et tunne nälkää. Sain viime postaukseen kommentin, joka alkoi sanoilla "Yksi vihje: hengitä." Kommentin luettuani aloin miettimään, yritänkö taas vaan suorittaa. Suoritanko elämää? Pyrin kaikessa siihen, että se ois täydellistä nyt, etten keksi yhtään tapaa jolla voisin tehdä asiat vielä vähän paremmin. Sanomattakin on kai selvää, että tuo on mahdotonta, lopunto suo ja johtaa vain burn outtiin. Mulla on koko elämä aikaa hioa tätä täydellisyyttä, sen ei tarviis olla valmis nyt.


Kikherne-kanacurrya

Kanapestopiirakkaa ruis-rahkapohjalla

Psykologi kuvaili mun olotilan täydellisesti, mua vaivaa ylivirittinyt stressitila. Se selittää oikeastaan kaikki oireeni: ylivalppaus, turra olo, keskittymis- ja rentoutumisvaikeudet. Tämän kaiken lisäksi en tunne oikeastaan kuin satunnaisesti nälkää, vaikka tiedän syöväni vähemmän kuin normaalisti (joka ennen on johtanut kauheaan nälkään). Tää on mulle tosi outoa eikä mulle yhtään ominaista, sillä ihan paranemisen alusta oon tuntenut nälkää. Oon siis joutunut mekaanisesti syömään, suurinpiirtein pistämään kelloa soimaan ruoka-aikaan. Varsinkin päivinä, kun oon yksin kotona opiskelemassa päivän (Lauri on töissä ja mulla ei ole joka päivä tuntia koululla) on välipalan muistaminen ollu oikeesti haastavaa. Tää tuntuu niin vääristyneeltä, koska ennen ei todellakaan ois tullu mieleen skipata välipalaa. 

Yritän kuitenkin parhaani, luultavasti uskot sen.


Ps. Pyydän nöyrästi anteeksi viimeaikojen pelkästään negatiivissävytteitsiä postauksia, kyllä tämä tästä vielä hymyksi muuttuu :)

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Mihin pistäisin nämä kaikki ajatukset?





Kaksi sanaa: ylivirittynyt stressitila. Viimepäivät oon keskittynyt korjaamaan syömiskurssia, opetellut rentoutumista ja panostanut parisuhdeaikaan.  10 päivää fyssan yo:hon, kohta lasken jo tunteja. 



tiistai 1. syyskuuta 2015

Aino kokkaa: kanacurry


Ajattelimpas alottaa tällasen hassunhauskan postaussarjan, jossa esittelen mun arkiruokia ja reseptejä niihin. Yks mössöhän täällä blogissa on jo nähty, tämä nopsa kanawokki, ja kanalinjalla jatketaan. Toki kummatkin näistä resepteistä on toosi helppo tuunata kasvisruokavaliolle esim. tofulla, soijalla tai pavuilla. Tämänpäiväinen resepti on kyllä taas vain ruuan valmistusta, ei kokkaamista lainkaan, vai lasketaanko valmiskastikkeen lämmittäminen ruuanlaitoksi? :D

Tein isomman satsin kerralla, sillä samalla vaivalla on ihan sama tehdä valmista ruokaa viikolle tai vaikka pakkaseen. Meillä tuo herra Suursyömäri on kulutukseltaan sen verran lahjakas yksilö, ettei ruokaa voi oikeestaan tehdä liikaa. Lauri syö omia eväitä myös töissä ja pitemmän päälle tulee tosi paljon halvemmaksi (ja toki terveellisemmäksi) ottaa eilisen kotiruokaa mukaan kuin käydä k-kaupan kautta tai lounasravintolassa päivittäin. 

Tämä käyttämäni kastike oli mulle täysin uusi tuttavuus eikä sitä käsittääkseni ole kauaa vielä kaupan hyllyiltä löytynyt. Vaikka nykyään usein valmisruuat ja -kastikkeet mielletäänkin epäterveelliseksi ja jopa kielletyksi jos terveellisestä ruokavaliosta puhutaan, en itte halua lähtä sille linjalle. Tässä pitää jokkaisen ihmisen itse muodostaa oma mielepiteensä siitä, mikä on ns. tarpeeksi terveellistä. Minusta tämä on. Ja hyvää.  Kastikkeena käytin siis GoGreenin Thai Currya.



Kanacurry
500g kanaa (itse käytin 700g koska se kanapaketti oli niin iso)
paprikaa
puolikas sipuli
GoGreenin Thai Curry (johon itte lisäsin myös vähän vettä koska kanaa oli liikaa)
mausteita (käytin currya ja valkosipulia)



Elikkäs paistele (tai mun tapauksessa sulata) ensin kanat pannulla, jonka jälkeen lisää kuutioitu paprika ja sipulit. Nää hevipuolen jututhan ei ole tässä mitenkään välttämättömiä, mutta tykkään vissiin soveltaa. GoGreenissä ittessään oli jo mukana sipulia ja kikherneitä, joten rehunkuutioimisvaiheen voi hyvillä mielin myös skipata. Paprikat jätin vähän isommiksi palasiksi joten ne oli kivoja sattumia kanan seassa. Siinä olikin tän ruuan vaikein osuus, sillä nyt enää aukaise tuo kastikepaketti, plöräytä kasti kanojen joukkoon, pyörry siihen ihanaan tuoksuun ja anna kiehua hiljalleen ykkösellä kunnes rehut on pehmentyneet. Tässä kiehutteluvaiheessa kannattaa maistella ja lisäillä mieleisensä mausteet kastikkeen joukkoon, mutta tuo ittesään oli jo sen verran tujua, että varmasti ilman lisämaustamistakin on buenoa. Lisäsin tosiaan itte vettä vähän kastikkeeseen haudutusvaiheessa, sillä kanoja oli reippaasti enemmän kuin ohjeessa.



Lisukkeeksi keitin basmatiriisiä ja toki tapojeni mukaisesti heitin salaatit kylkeen. Helppoa, seminopeaa ja taatusti hyvää, kannattaa koittaa :)