tiistai 8. syyskuuta 2015

Ja niin hän lopetti valittamisen

"Nainen lopetti valittamisen kahdeksi viikoksi"

En edes lukenut tuota kyseistä iltalehden juttua, koska artikkelit ko. lehdessä ovat mun mielestä poikkeuksetta luokattoman huonoja. Tämä otsikko kuitenki pisti mut ajattelemaan omaa elämääni: mää valitan paljon. Se on sellaista tavaksi jäänyttä vinkumista asioista, joista valittaminen ei auta. Eri mieltä saa olla ja pitääkin joskus, mutta tavallista turhanpäiväistä tapavalitusta en aijo enää suvaita itseltäni.

Yleisimmät valituksenaiheeni ovat luultavasti kylmyys, stressi, ruokajuttujen pyörittely, lihasjumit ja väsymys. Oon aina ajatellu, että oon pohjimmiltani positiivari, mutta asiaa mietittyäni tajusin olevani aika hemmetin rasittava seuralainen. Ja koska haluan Laurin jaksavan mua myös seuraavat kolme vuotta ja hautaan asti, on mun viilattava asennettani.

Kuva
En mää ole ikinä ollut sellainen "maanantailaihduttaja", tyyppi joka alottelee lyhytikäisiä projekteja. Tiedättehän sen tyypin joka on aina alottamassa jotain uutta? En oo sellanen, välillä haluaisinkin olla. Nyt aijon vähän alottaa jotain, ottaa projektiksi ja lopettaa turhan valittamisen. Sellaisen ah niin ihanan nalkutuksen, joka vaikuttaa kanssaeläjiin ja itseen vain ja ainoastaan negatiivisesti valituksen olessa kaikkea muuta kuin rakentavaa kritiikkiä.

Huvittavaa on se, että suurin osa noista yleisistä valituksenaiheista on mun itse aiheuttamia: salitreeni aiheuttaa arvattavasti lihaskipuja, tietoinen ylisuorittaminen uupumuksen ja huono syöminen nälän. Stressinkin oon ihan itse itselleni aiheuttanut stressaamalla ja ruokkimalla huonoa oloa vielä vähän. Kuitenkin niistä itseaiheutetuista asioista tekee mieli valittaa, tai ehkä sitä ei edes ajattele, kunhan sanoo vaan. Vähän niinkuin mää sanon paljon muutakin ajattelematta (onneks tää on vähentynyt teiniajoista!)

Kuva
Ehkä tähän liittyy myös sellainen mulle ominainen syömissisuuntuminen, joka tulee aina jossain vaiheessa huonon syömisjakson jälkeen. Oon viimeviikkoina moneen otteseen törmännyt ajatuksissani ja psykologin kanssa käydyissä keskusteluissa siihen, että syömishäiriö oireilee mussa edelleen kärsimyshakuisuutena. Sanomattakin kai selvää, että vihaan tuota puolta itsessäni. Käytännössä tuo kärsimyshakuisuus siis ilmenee siten, että teen "tietoisesti" (eli sairauden ohjailemana) asioita, jotka vaikuttavat terveyteeni negatiivisesti ja odotan jonkun tulevan pelastamaan mut. Panemaan asioille stopin, Sitten vasta, kun joku muu puuttuu asiaan, olen "tarpeeksi huonossa kunnossa" tehdäkseni muutoksia käyttäytymiseeni. Tää on kai yleistä syömishäiriössä: ikinä et ole kärsinyt tarpeeksi. Absurdeinta tässä asiassa kuitenkin on se, että vilpittömästi haluaisin olla itsenäinen ja pärjätä. Käyttäytymiseni vaan aika-ajoin kertoo muuta.

Pitkästä virsi kaunis: lopetan valittamisen ja alan syömään!
Otahan sinäkin positiivisuushaaste vastaan ja kokeile olla valittamatta turhista, vaikka vaan yksi päivä!

:)


2 kommenttia:

  1. Kerrothan sitten että miten projekti sujuu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerron! Ehkä tuohon sujumiseen kannattaa kysyä myös Laurin näkökulma.. :D

      Poista