torstai 10. syyskuuta 2015

Sillä matkalla kadotin itseni

Kirjoitin tämän tekstin viime vuoden loka- tai marraskuussa äidinkielen kokeessa valmiin otsikon pohjalta. Olin itse jo täysin unohtanut ko. tekstin, kunnes tänään äikänopen kans jutellessani hän sitten muisti, että tämä on vielä hänen laatikoissaan. Lukkojen takana kuulemma, ei ollut halunnut laittaa ryhmänohjaajalle eteenpäin aiheen olessa kuitenkin niin rankka ja henkilökohtainen. Olin itse tekstini loppuun pyytänyt opettajaa huolehtimaan, että tekstin asiat pysyisivät meidän kahden välisinä.


Sillä matkalla kadotin itseni

   Usein kuulee puhuttavan vaikeasta nuoruudesta. "Kun se on niin nuori, ei se vielä tiedä kuka se on saati sitten mitä se haluaa." Joku vertaa nuoruutta puhkeamaisillaan olevaan kukkaan, mutta mielestäni huonompaa vertausta on vaikea keksiä. Nuppuhan tietää tasan tarkkaan, mikä se on, millaiseksi tuleva, ketä muistuttava. Eivät ihmisenalulle geenit kerro, mitä tehdä ja minnepäin taipua. 
  Ymmärtääkseen toisen ihmisen suunnan, on ensin ymmärrettävä menneisyys. Sitten voi pinnallisesti raapaista, että valoisa menneisyys kirkasta tulevaisuutta heijastaa. Kunpa heijastaisikin. Minun menneisyyteni on kirkas, onnellinen, voisin jopa arasti kuvailla lapsuuttani hyväksi, vaikka melankolia tuntuisinkin trendikkäämmältä. 
   Synnyin nelihenkiseen perheeseen, tai siis minä se neljäs olin. Nyt meitä on viisi ja koira, joskin yksi on jo lentänyt pesästä. Kuten sanottu, lapsuuteni oli onnellinen. Olin junttura ja itsepäinen, mutta niin kovin rakastettu. 11-vuotiaana iski murrosikä, iski oikein voimalla. Ensimmäinen ihastus, keho kuin naisella, ensimmäiset identiteettikriisit. Mutta ei, rankaksi en sitä aikaa kuvailisi.
   Yläasteella pituuskasvu loppui, alkoi kasvu toiseen suuntaan. Valitettavasti en puhu henkisestä kasvusta. Vuonna 2011 olin 15-vuotias, PCOS ja sitten ne 2-tyypin diabetesepäilyt. Shokki ja järkytys, itsetuntoon paha laskusuhdanne. Läski, se minä olin. Läski ja saamaton.
  Alkoi vaihe, josta nykyään naistenlehdet puhusivat sujuvasti nimellä "elämäntaparemppa". Se oli semmoinen maltillisen tietämätön teinin ensikosketus "laihikseen", "terveelliseen ruokavalioon" ja aina yhtä inhaan "kuntoliikuntaan". Mutta terveelliseksi sitä kuvailisin, järkeväksi ja toimivaksikin. Kiloja lähti, senttejä karisi, mutta mielen läskit jäivät.
  Olin 16, kun aloin seurustella. Ei tämäkään minun nuoruudestani yhtään sen rankempaa tehnyt, päinvastoin. Heräsi rakkaus poikaan, rakkaus urheiluun, toive tulevasta ja motivaatio tavoitella tuota täydelliseltä vaikuttavaa loppuelämää. BMI kertoi silti, että epänormaali, lievä ylipaino. Laihduta. Ja minä laihdutin ja se tuntui hyvältä.
  Aloin oireilla noin vuosi sitten. Ensin se oli huomaamatonta: "Ei, en syö pitsaa tai hampurilaisia, en vain pidä niistä", "ei mulla tee nyt mieli suklaata", "aloitettiin yhdessä karkkilakkohaaste, vuosi mennään herkutta!". SItten mukaan tulivat kalorit ja elintarvikevaaka: "100g paistettua broileria, 10g oliiviöljyä" - -*.
  F50.0 Anorexia Nervosa. Vaikea alipaino, Pieni, kalpea, ruttuinen. "EDI-kysely viittaa vaikeaan kehonkuvan häiriöön, useita nälkiintymisoireita." Ahdistus ja itku. Onnellinen, sitten niin surullinen. Yhtäkiä ei tunteita. Sumuisaa, pyörryttää, liikuntakielto?
  Kuluu aikaa mietiskellessä. Sitten pitää taas tavoittaa elämä: syksyn yo-kirjoitukset. Olen onnekas, kirjoitan erittäin hyviä arvosanoja. Toivo paranemisesta pilkahtelee satunnaisina onnenkyynelinä. Yritän, vajoan, nousen, tipahdan.
  Minä olen vieläkin matkalla. Kutsun sairauttani leikkisästi Möröksi, koska siitä tulee mieleen Muumien mörkö ja sitä minä olen aina pelännyt. Tuo ärsyttävä, inhottava, ruma, karsea Mörkö on nyt osa minua. Yleensä en tiedä, ovatko ajatukseni omiani vai Mörön. En enää tiedä, kuka olen tai minnepäin olen matkalla, olen kadottanut itseni tähän isoon numeroiden, tunteiden, ahdistuksen ja syyllisyyden värjäämään soppakulhoon. Kyllä minä siellä olen, vaan niin kovin pienenä ja hauraana, että sen löytäminen on kuin yrittäisi napata mehulasiin lentäneen banaanikärpäsen syömäpuikoilla silmät kiinni.
  Nykyään vain nyökytän, kun kuulen puhuttavan rankasta nuoruudesta. Nostan rehellisesti käteni ilmaan: "En mää vielä tiijä, kuka mää oon, saati sitten mitä mää haluan!" Mutta sen tiedän, että tästä noustaan. Kun on kerran oikein kunnolla hajottu, niin tehdään sitten uudestaan kaksin verroin hyvä. Tai ainakin semmoinen tavallinen ja ihan kiva, sellaiseksi minä haluan tulla.

Lokakuu 2014


* Poistin tekstistä osan, sillä se sisälsi hyvin yksityiskohtaisia numeroita ja sääntöjä. En halua kenenkään saavan vinkkejä tai buustia omaan sairastamiseensa blogistani.

Tää teksti kosketti mua ihan kyyneliin saakka, kun sen muisti niin yksityiskohtaisesti ne viimevuoden tunteet ja sen mylläkän aivoissa. Ja vaikka matkaa vielä onkin, on sieltä jo aika pitkälle noustu :)

6 kommenttia:

  1. Kyyneleet tuli silmiin täälläkin! Oot tosi taitava kirjoittamaan. Etenkin noi kaks viimestä lausetta herkisti, enkä voi olla lukematta niitä yhä uudestaan. Vaikka matkaa onkin vielä jäljellä, niin sulla on ihan varmasti edessä kirkas ja onnellinen tulevaisuus terveenä :) ♥

    VastaaPoista
  2. Itsekin liikutuin lukiessa tekstiäsi. Oot todella hyvä kirjoittamaan, itsekin olen lukiossa kirjoittanut samasta aiheesta syömishäiriötä koskevan esseen, mikä herätti muistoja. Olet jaksanut kirjoittaa positiivisessa sävyssä, ja vaikutat kyllä oikealta taistelijaluonteelta! Kauheasti tsemppiä jatkoon! <3

    http://elamanlankani.blogspot.fi/2015/08/silla-matkalla-kadotin-itseni.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Koskettava on sunkin kirjoituksesi, onneksi oot saanut apua, hurrrjana tsemppiä sullekin! :)

      Poista
  3. Oot taitava kirjoittamaan ja tarinasi oli todella koskettava!

    Isot tsempit<3

    VastaaPoista